.jpg)
Ari
Mä ja Miro tuijotimme ovea, johon musta nuoli osoitti. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään avatakseen sitä. Kaksi kuollutta ruumista oli edelleen liian tuoreessa muistissa. Kun en sitten parempaakaan keksinyt, rupesin tarkastelemaan nuolta tarkemmin. Hipaisin kärkeä sormellani, johon jäi musta jälki ja haistoin ainetta.
”Piirustushiiltä?”
”Piirsikö kukaan?”
”En mä ainakaan. Tuntuuko susta, että tuon on tehneet natsit, vaiko muut?”
”En mä tiedä. Mulla oli hiilipaketti kyllä mukana, mut…”
”Jätit sen jollekin natsille tyyliin ’hei, pidätkö tätä mulle’?”
”Aivan. Sille samalle, jonka vaatteet varastin.”
”Aha.” Katselin ovea vielä kiinteämmin, ihan vain siltä varalta, että näkisin yllättäen sen lävitse. Sitten mieleeni juolahti ajatus.
”Avataanko toi ovi ja nakataan jotain nopeasti sisään?”
”Joo. Onko sulla jotain uhraamisen arvoista, vai uhraanko mä jotain?”
”Kokeillaan tätä.” Mä kaivoin olkalaukkuani, jonka kaiken tämän jälkeenkin oli yhä tallella kuin ihmeen kaupalla. Vedin sieltä esiin paketillisen keksejä.
”… Cookies?”
”Mitäpä muutakaan. Sitä paitsi, se on sopivan tunnelmaa keventävää. Paketillinen keksejä ropisemassa lattialle.”
”Kieltämättä. Paketillinen keksejä pelastaa meidät pulasta. Ihan varmasti.” Sen enempää kommentoimatta tartuin kahvasta kiinni. Mitään ei tapahtunut, vastoin odotuksiani. Puristin silmät tiukasti kiinni, raotin ovea hiukan ja viskasin pakkauksen sisälle. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten kuului vihainen huuto:
”DONNERWETTER!! MEIN KOPF!”
”Sakemanneja,” sanoin ja osoitin ovea epämääräisesti.
”Auttakaa meidät helvettiin täältmphf-” kuului sisältä Sannan tukahtunut ääni.
”Me lahjoitettiin niille paketillinen keksejä. Olisiko mehua samaan kasaan? Hei, Sanna! Montako niitä on!?”
”MMFF!”
”Okei, hän ei ole juuri nyt tavattavissa. Mennäänkö sisään?”
”Ilman aseita?”
”Ilman aseita.”
”Mitä turhia. Kokeillaan tuota ovea.” Miro avasi vastapäisen oven. ”Mein Freud!”
Miro rynni sisään saksalaistukikohtaan ja alkoi tainnuttaa vartijoita. Mä seurasin totta kai esimerkkiä. Sitten me nyysittiin pari kivääriä, eikä kukaan tiennyt, kuinka se onnistui.
”Me vain lainataan näitä, öö, wir wollten diesen löhnen ja sitä rataa” Miro huikkasi pöllämystyneelle, vielä tajuissaan olevalle vartijalle. Jonka mä sitten ystävällisesti kolkkasin ennen kuin avasimme toisen huoneen oven.
10
Miro
Mä tunsin meneväni paniikkiin. Sonjan kuollut ruumis oli jotain, mitä mä en väsyneenä pitkän päivän jälkeen olisi enää kaivannut. Oikeastaan, en olisi kaivannut sitä, oli tilanne mikä hyvänsä. Mä yritin pakottaa itseni rauhalliseksi, samalla kun kuulin Sannan etäisen äänen. Lähdin vastahakoisesti muiden perään, jättäen Sonjan ruumiin paikoilleen. Mua oksetti.
Ulko-ovi löytyi pienen vaeltelun jälkeen. Jokainen oli hiljaa, avaamatta ovea. Saman tien kuului epämääräinen tukahtunut ääni ja viereisistä portaista kuului huutoa ja kolinaa. Me rynnättiin yhtä aikaa portaisiin, löydettiin noin 25-vuotias nainen makaamassa kuolleena.
”Jesus Christus sentään” Ari totesi kuolemanvakavana.
”Ei, mä en kestä tätä enää” Maarit värisi kiireestä kantapäähän ja hyppäsi suurin piirtein Timon syliin Elinan katsellessa hieman mustasukkaisena. Mä astuin kauemmas ruumiista ja törmäsin pienesti Ariin. Nyt oli sellainen fiilis, että mä halusin vain herätä ja tajuta tämän olevan vain unta. Mitään sellaista ei kuitenkaan tulisi tapahtumaan, eihän?
”Mennään…” Timo sanoi hiljaa ja me lähdettiin isona lössinä kohti ovea, joka me oltiin löydetty. Ari yritti avata ovea, muttei saanut sitä auki. Ovi oli lukossa, lukko ulkopuolella.
”No niinpä tietenkin” Ari mutisi masentuneena.
”Entäs nyt?” Maarit kysyi, ei paljoakaan rauhallisempana kuolleiden näkemisestä.
”Eikö sitä saa murrettua?” mä kysyin.
”Pitäisi löytää joku, millä iskeä sitä ovea” Sanna mietiskeli ja mä huokaisin raskaasti. Samassa ovi kuitenkin avautui ja iso mies astui sisään. Tämä tuijotti meitä, kuin ei olisi ennen nähnyt ihmistä ja ainoastaan Sannalla oli tarpeeksi nopeat refleksit napatakseen ovesta kiinni ennen sen sulkeutumista.
Kun ovi aukeni jälleen enemmän Arin ja mun astuessa ulos, alkoi tulitus. Ilmeisesti saksalaiset eivät osanneet ampua kovinkaan tarkasti, sillä kumpaankaan meistä ei osunut. Pahaksi onneksi ovi vain pamahti takana kiinni ja jostain kuului kirkaisu, jonka mä tulkitsin Maaritiksi. Me lähdettiin juoksemaan ympäri rakennusta ja pitkin tikkaita, jotka johtivat katolle. Tai ainakin välikatolle, kuten saimme huomata. Siellä tosin oli ovi, jota mä yritin epätoivoisesti avata Arin vasta kivutessa puuskuttaen kattotasanteelle.
”Hyvä, että sä ravaat tuota tahtia ihan siltä varalta, jos täällä olisi ollut asenatseja”
”Ei kestä kiittää.” Mä sain tiirikoitua oven auki ja me sukellettiin sisään, missä sai hetken hengähdystauon.
Meiltä kesti hetken aikaa löytää se paikka, mihin muut olivat jääneet.
”Mihin hittoon ne yhdet ovat joutuneet?” mä mutisin puoliääneen.
”Mitä nuo jäljet on?” Ari kysyi ja mä käännyin tuijottamaan maassa olevaa mustaa viivaa, joka johti kulman taakse. Miettien kaikki mahdolliset huijaukset, mitä musta viiva saattaisi aiheuttaa, mä lähdin vastoin kaikkia itsesuojeluvaistoja vastaan kävelemään viivan perässä, joka johti nurkan taakse. Siis tuntemattomaan. Ari seurasi perässä, mistä senkin ilmeistä näki, silläkin oli paha aavistus asiasta.
Viiva oli pitkä. Mutta kun se viimein loppui erään oven eteen, se muodosti nuolen.
”Ei helvetti tuonne uskalla mennä” mä sanoin hiljaa, vaikka mieli tekikin nähdä, mihin nuoli osoitti. Mulla oli fiilis, että se olisi takuuvarma ansa, joskin, jos se olisi Sannan ja kumppaneiden tekemä, mä en uskonut saksalaisten olevan edes niin tyhmiä, että seuraisivat ilmiselvää nuolta.
”Jos tuosta ovesta menee, pää irtoaa. Muistat varmaan Sonjan?” Ari kysyi aiheuttaen tarpeettoman mielikuvan naisesta piikeissä.
Mä tunsin meneväni paniikkiin. Sonjan kuollut ruumis oli jotain, mitä mä en väsyneenä pitkän päivän jälkeen olisi enää kaivannut. Oikeastaan, en olisi kaivannut sitä, oli tilanne mikä hyvänsä. Mä yritin pakottaa itseni rauhalliseksi, samalla kun kuulin Sannan etäisen äänen. Lähdin vastahakoisesti muiden perään, jättäen Sonjan ruumiin paikoilleen. Mua oksetti.
Ulko-ovi löytyi pienen vaeltelun jälkeen. Jokainen oli hiljaa, avaamatta ovea. Saman tien kuului epämääräinen tukahtunut ääni ja viereisistä portaista kuului huutoa ja kolinaa. Me rynnättiin yhtä aikaa portaisiin, löydettiin noin 25-vuotias nainen makaamassa kuolleena.
”Jesus Christus sentään” Ari totesi kuolemanvakavana.
”Ei, mä en kestä tätä enää” Maarit värisi kiireestä kantapäähän ja hyppäsi suurin piirtein Timon syliin Elinan katsellessa hieman mustasukkaisena. Mä astuin kauemmas ruumiista ja törmäsin pienesti Ariin. Nyt oli sellainen fiilis, että mä halusin vain herätä ja tajuta tämän olevan vain unta. Mitään sellaista ei kuitenkaan tulisi tapahtumaan, eihän?
”Mennään…” Timo sanoi hiljaa ja me lähdettiin isona lössinä kohti ovea, joka me oltiin löydetty. Ari yritti avata ovea, muttei saanut sitä auki. Ovi oli lukossa, lukko ulkopuolella.
”No niinpä tietenkin” Ari mutisi masentuneena.
”Entäs nyt?” Maarit kysyi, ei paljoakaan rauhallisempana kuolleiden näkemisestä.
”Eikö sitä saa murrettua?” mä kysyin.
”Pitäisi löytää joku, millä iskeä sitä ovea” Sanna mietiskeli ja mä huokaisin raskaasti. Samassa ovi kuitenkin avautui ja iso mies astui sisään. Tämä tuijotti meitä, kuin ei olisi ennen nähnyt ihmistä ja ainoastaan Sannalla oli tarpeeksi nopeat refleksit napatakseen ovesta kiinni ennen sen sulkeutumista.
Kun ovi aukeni jälleen enemmän Arin ja mun astuessa ulos, alkoi tulitus. Ilmeisesti saksalaiset eivät osanneet ampua kovinkaan tarkasti, sillä kumpaankaan meistä ei osunut. Pahaksi onneksi ovi vain pamahti takana kiinni ja jostain kuului kirkaisu, jonka mä tulkitsin Maaritiksi. Me lähdettiin juoksemaan ympäri rakennusta ja pitkin tikkaita, jotka johtivat katolle. Tai ainakin välikatolle, kuten saimme huomata. Siellä tosin oli ovi, jota mä yritin epätoivoisesti avata Arin vasta kivutessa puuskuttaen kattotasanteelle.
”Hyvä, että sä ravaat tuota tahtia ihan siltä varalta, jos täällä olisi ollut asenatseja”
”Ei kestä kiittää.” Mä sain tiirikoitua oven auki ja me sukellettiin sisään, missä sai hetken hengähdystauon.
Meiltä kesti hetken aikaa löytää se paikka, mihin muut olivat jääneet.
”Mihin hittoon ne yhdet ovat joutuneet?” mä mutisin puoliääneen.
”Mitä nuo jäljet on?” Ari kysyi ja mä käännyin tuijottamaan maassa olevaa mustaa viivaa, joka johti kulman taakse. Miettien kaikki mahdolliset huijaukset, mitä musta viiva saattaisi aiheuttaa, mä lähdin vastoin kaikkia itsesuojeluvaistoja vastaan kävelemään viivan perässä, joka johti nurkan taakse. Siis tuntemattomaan. Ari seurasi perässä, mistä senkin ilmeistä näki, silläkin oli paha aavistus asiasta.
Viiva oli pitkä. Mutta kun se viimein loppui erään oven eteen, se muodosti nuolen.
”Ei helvetti tuonne uskalla mennä” mä sanoin hiljaa, vaikka mieli tekikin nähdä, mihin nuoli osoitti. Mulla oli fiilis, että se olisi takuuvarma ansa, joskin, jos se olisi Sannan ja kumppaneiden tekemä, mä en uskonut saksalaisten olevan edes niin tyhmiä, että seuraisivat ilmiselvää nuolta.
”Jos tuosta ovesta menee, pää irtoaa. Muistat varmaan Sonjan?” Ari kysyi aiheuttaen tarpeettoman mielikuvan naisesta piikeissä.
9
Sanna
Koko porukka, eli Miro, Ari, Sonja ja uudet tulokkaat Timo, Elina sekä Maarit halusivat lähteä tutkimaan uloskäyntejä. Itsekin olin kyllä samaa mieltä, mutta mieleni perukoilla velloi epämääräinen kalvava tunne, jonka laatua oli vaikea kuvailla. Samoin kuin nitroglyseriiniä valmistettaessa – minusta tuntui, että hetkenä minä hyvänsä sormeni irtoavat ja pääni räjähtää tuhannen palasiksi. Toisin sanoen minua epäilytti suunnattomasti, olimmeko tulleet tähän tehtaaseen sattumalta, kaikki yhtäaikaisesti. Aseistettujen miesten alkuperä huolestutti minua – tarkkailtiinko meitä parasta aikaa? Kuin ajatuksen tuloksena aloin vilkuilla huoneen nurkkia ja näin pian mitä pelkäsinkin. Valvontakameran.
”Häivytään täältä nyt!” sihahdin ja varoin katsomasta kameraan päin. ”Meitä tarkkaillaan.”
”Joo, noita on täällä vähän missä sattuu” Miro sanoi. Kaikki vilkuilivat ympärilleen, mitä ei olisi tarvittu.
”Älkää nyt katselko niin, että paskiaiset tajuaa meidän huomanneen kamerat! Lähdetään jo” sanoin. Poistuimme huoneesta ja katselimme joka suuntaan vainoharhaisina. Muutaman käytävän matkan kuljettuamme tapahtui mielestäni se, mikä on väistämätöntä suuressa joukossa: Ari ja Miro sanoivat, että meidän tulisi mennä oikealle. Timon, Elinan ja Sonjan mielestä meidän pitäisi mennä vasemmalle. Itse olin Arin ja Miron kannalla, joten sanoinkin:
”Oikea on lähempänä uloskäyntejä. Tulin sieltä päin.”
”Me tultiin vasemmalta! Ja mistä sä tiedät, että et ole mennyt suunnissa sekaisin?” Elina kysyi hyökkäävään sävyyn.
”Tiedämpähän vain” vastasin kylmästi, sillä tiesin suuntavaistoni olevan erinomainen.
”Sannalla on hyvä pointti” Ari jatkoi ajatusta. ”Sitä paitsi ilma tuolla päin vaikuttaa raikkaammalta.”
”Mä ainakin menen tänne päin” Sonja sanoi puolihysteerisessä tilassa ja vaelteli vasenta käytävää kohden. Timo ja Elina katsahtivat meitä kohden, päättivät silti seurata Sonjaa mitään sanomatta. Minä, Ari ja Miro seisoimme paikoillamme hiljaa ja jokainen varmasti miettien, mitä nyt pitäisi tehdä. Hetken kuluttua vasemmasta käytävästä kuului terävä narahdus ja heti perään tukahtunut parahdus.
Käännyimme yhtenä miehenä katsomaan pyörtynyttä Elinaa, jota järkyttynyt Timo piti käsivarsillaan. Muutama metri heidän edessään metallikäytävän seinä oli avautunut paljastaen teräspiikkejä, jotka nyt sojottivat suoraa edesmenneen Sonjan selkäpuolesta. Poloisen tytön selkäranka oli puoliksi ponnahtanut ulos kannattimistaan. Kasvoilla oli erittäin yllättynyt ilme.
Koko porukka, eli Miro, Ari, Sonja ja uudet tulokkaat Timo, Elina sekä Maarit halusivat lähteä tutkimaan uloskäyntejä. Itsekin olin kyllä samaa mieltä, mutta mieleni perukoilla velloi epämääräinen kalvava tunne, jonka laatua oli vaikea kuvailla. Samoin kuin nitroglyseriiniä valmistettaessa – minusta tuntui, että hetkenä minä hyvänsä sormeni irtoavat ja pääni räjähtää tuhannen palasiksi. Toisin sanoen minua epäilytti suunnattomasti, olimmeko tulleet tähän tehtaaseen sattumalta, kaikki yhtäaikaisesti. Aseistettujen miesten alkuperä huolestutti minua – tarkkailtiinko meitä parasta aikaa? Kuin ajatuksen tuloksena aloin vilkuilla huoneen nurkkia ja näin pian mitä pelkäsinkin. Valvontakameran.
”Häivytään täältä nyt!” sihahdin ja varoin katsomasta kameraan päin. ”Meitä tarkkaillaan.”
”Joo, noita on täällä vähän missä sattuu” Miro sanoi. Kaikki vilkuilivat ympärilleen, mitä ei olisi tarvittu.
”Älkää nyt katselko niin, että paskiaiset tajuaa meidän huomanneen kamerat! Lähdetään jo” sanoin. Poistuimme huoneesta ja katselimme joka suuntaan vainoharhaisina. Muutaman käytävän matkan kuljettuamme tapahtui mielestäni se, mikä on väistämätöntä suuressa joukossa: Ari ja Miro sanoivat, että meidän tulisi mennä oikealle. Timon, Elinan ja Sonjan mielestä meidän pitäisi mennä vasemmalle. Itse olin Arin ja Miron kannalla, joten sanoinkin:
”Oikea on lähempänä uloskäyntejä. Tulin sieltä päin.”
”Me tultiin vasemmalta! Ja mistä sä tiedät, että et ole mennyt suunnissa sekaisin?” Elina kysyi hyökkäävään sävyyn.
”Tiedämpähän vain” vastasin kylmästi, sillä tiesin suuntavaistoni olevan erinomainen.
”Sannalla on hyvä pointti” Ari jatkoi ajatusta. ”Sitä paitsi ilma tuolla päin vaikuttaa raikkaammalta.”
”Mä ainakin menen tänne päin” Sonja sanoi puolihysteerisessä tilassa ja vaelteli vasenta käytävää kohden. Timo ja Elina katsahtivat meitä kohden, päättivät silti seurata Sonjaa mitään sanomatta. Minä, Ari ja Miro seisoimme paikoillamme hiljaa ja jokainen varmasti miettien, mitä nyt pitäisi tehdä. Hetken kuluttua vasemmasta käytävästä kuului terävä narahdus ja heti perään tukahtunut parahdus.
Käännyimme yhtenä miehenä katsomaan pyörtynyttä Elinaa, jota järkyttynyt Timo piti käsivarsillaan. Muutama metri heidän edessään metallikäytävän seinä oli avautunut paljastaen teräspiikkejä, jotka nyt sojottivat suoraa edesmenneen Sonjan selkäpuolesta. Poloisen tytön selkäranka oli puoliksi ponnahtanut ulos kannattimistaan. Kasvoilla oli erittäin yllättynyt ilme.
8
Miro
Me juostiin pitkin käytäviä ja päädyttiin valaisemattomalle puolelle. Siellä me törmättiin muutamaan muuhun ihmiseen. Tarkemmin sanottuna kahteen naiseen ja yhteen mieheen, joista jokainen näytti säikähtäneeltä. Ari töni koko porukan viereiseen huoneeseen ja aloitettiin kuulustelu: kuka, mitä, miksi? Mies oli Timo, joka oli tullut tänne kaverinsa Elinan tahdosta. Elina oli toinen naisista, joka kuulemma rakasti museoita ja kulttuurielämyksiä ja siksi tahtoi tutustua tehtaaseen. Toinen likka, Maarit, luuli tätä sairaalaksi ja tuli tänne synnyttämään. Nyt naisen supistukset olivat toistaiseksi loppuneet, onneksi, ja se vaikutti pirteältä.
Kun tutustuminen oli ohitse, me lähdettiin etsimään ulko-ovea.
”Noin sivumennen sanoen” Ari kysyi, ”mitä oli se kieli, jota sä solkkasit niille tyypeille. Mä voin tunnustaa puhuneeni ihan selvää espanjaa.”
”Sä kyllä kuulostit ihan Serranon perheeltä” mä tokaisin yrittäen välttää vastaamasta kysymykseen. Ari tyrskähti itseironisesti ja mutisi jotain pakoista telkkarisarjoista.
”Sä et puhu ihan selvää suomea muuten, mikä on toi ihme aksentti sun puheessas?” Sanna kysyi.
”Se johtuu ehkä siitä, että mä en ole suomalainen. Tai ainakaan täysin” mä mutisin. Mun mieleeni tuli epämääräiset naureskelut mun aksentille ja sanavajaudelle. Mutta se oli ollutta ja mennyttä, mä päätin.
”Meidän pitäisi etsiä uloskäyntejä, jos sä Maarit olet synnyttämäisilläsi! Ethän sä täällä voi” Sonja sanoi vaikean näköisenä.
”Kuulostaa hyvältä, mutta älkää nyt siitä huolestuko. Yhtä hyvinhän se vauva voi tulla vaikka viikon kuluttua” Maarit hymyili ja silitteli vaaleanpunaisen topin kiristämää vatsakumpuaan.
”Lähdetään etsimään sitten” Ari tokaisi synkästi. ”Vai mitä Miro ja muut meinaa?” Me kaikki oltiin samaa mieltä Arin kanssa, kukaan ei kai ollut innokas toimimaan kätilönä.
Me juostiin pitkin käytäviä ja päädyttiin valaisemattomalle puolelle. Siellä me törmättiin muutamaan muuhun ihmiseen. Tarkemmin sanottuna kahteen naiseen ja yhteen mieheen, joista jokainen näytti säikähtäneeltä. Ari töni koko porukan viereiseen huoneeseen ja aloitettiin kuulustelu: kuka, mitä, miksi? Mies oli Timo, joka oli tullut tänne kaverinsa Elinan tahdosta. Elina oli toinen naisista, joka kuulemma rakasti museoita ja kulttuurielämyksiä ja siksi tahtoi tutustua tehtaaseen. Toinen likka, Maarit, luuli tätä sairaalaksi ja tuli tänne synnyttämään. Nyt naisen supistukset olivat toistaiseksi loppuneet, onneksi, ja se vaikutti pirteältä.
Kun tutustuminen oli ohitse, me lähdettiin etsimään ulko-ovea.
”Noin sivumennen sanoen” Ari kysyi, ”mitä oli se kieli, jota sä solkkasit niille tyypeille. Mä voin tunnustaa puhuneeni ihan selvää espanjaa.”
”Sä kyllä kuulostit ihan Serranon perheeltä” mä tokaisin yrittäen välttää vastaamasta kysymykseen. Ari tyrskähti itseironisesti ja mutisi jotain pakoista telkkarisarjoista.
”Sä et puhu ihan selvää suomea muuten, mikä on toi ihme aksentti sun puheessas?” Sanna kysyi.
”Se johtuu ehkä siitä, että mä en ole suomalainen. Tai ainakaan täysin” mä mutisin. Mun mieleeni tuli epämääräiset naureskelut mun aksentille ja sanavajaudelle. Mutta se oli ollutta ja mennyttä, mä päätin.
”Meidän pitäisi etsiä uloskäyntejä, jos sä Maarit olet synnyttämäisilläsi! Ethän sä täällä voi” Sonja sanoi vaikean näköisenä.
”Kuulostaa hyvältä, mutta älkää nyt siitä huolestuko. Yhtä hyvinhän se vauva voi tulla vaikka viikon kuluttua” Maarit hymyili ja silitteli vaaleanpunaisen topin kiristämää vatsakumpuaan.
”Lähdetään etsimään sitten” Ari tokaisi synkästi. ”Vai mitä Miro ja muut meinaa?” Me kaikki oltiin samaa mieltä Arin kanssa, kukaan ei kai ollut innokas toimimaan kätilönä.
7
Ryan
Mä join kaikessa rauhassa kahvia toimistolla ja luin lehteä netistä. Vaikka kaikki naureskelivatkin mun harrastukselle, mä tein sitä silti. Eli siis luin muidenkin maiden sanomalehtiä.
Suomalainen interreilaaja kadonnut Saksassa. Mielenkiintoista, joskaan ei järisyttävää. Mä hörppäsin kahvit loppuun ja lähdin jatkamaan töitäni.
Mä join kaikessa rauhassa kahvia toimistolla ja luin lehteä netistä. Vaikka kaikki naureskelivatkin mun harrastukselle, mä tein sitä silti. Eli siis luin muidenkin maiden sanomalehtiä.
Suomalainen interreilaaja kadonnut Saksassa. Mielenkiintoista, joskaan ei järisyttävää. Mä hörppäsin kahvit loppuun ja lähdin jatkamaan töitäni.
6
Ari
Meidän tilanne alkoi vaikuttaa pahalta. Mun kaunani kettumiestä kohtaan oli täysin unohtunut johtuen iskusta päähän ja muusta yhtä mukavasta. Meidät oli tuotu pieneen betonihuoneeseen sidottuina, siis minut, Miro, ja naiset joihin törmäsimme aiemmin. Nyt istuin metallituolissa kädet toistaiseksi vapaina, mutta yksi vartijoista vilkuili yhä epäluuloisena mua ja musta tuntui, kuin se näkisi suoraa mun lävitseni kädessäni olevan puukon, jonka Miro antoi. Yritin virnuilla viattomana vartijoille, mikä sai jokaisen vieläkin epäluuloisemmaksi.
”Lopeta tuo irvistely tai noi heittää meidät kaikki leijonille” Sanna tokaisi sähisten ja mä mulkaisin naista pahasti.
”Jos mä aiheutan säpinää, hevimies antaa sen Sannalle ja rynnätään tappeluun?”
”Totta munassa” mä tokaisin ja Sannakin nyökytteli pontevasti:
”Miten sä ajattelit vetää huomion mun käsistä pois?”
”NESSSUNDORMAAAAAA UNA FURTTIDA LAGRIIIIIIMAAAAAAAA…” Miro nousi tuolista ja alkoi messuta oopperaa kädet levällään ja mairea hymy naamallaan. Ja se sai jokaisen aseistetun miehen tuijottamaan miestä suu auki. Mä käytin sekasortoa hyväkseni ja nojauduin Sannaan päin katkaistakseni köydet. Hetken päästä nainen oli vapaa ja syöksyi irrottamaan Sonjan köydet.
Sillä välin mä päästin muutaman saksalaisen kärsimyksistään ja Miro seurasi mun esimerkkiä.
”Ulos ja vauhdilla!” kun sotilaat olivat enemmän tai vähemmän taju kankaalla. Tosin yksi miehistä oli vielä tajuissaan ja ahdisteli tyttöjä nurkkaan Miron veitsellä. Olin juuri menossa Miron kanssa apuun kun Sanna kiskaisi miehen suun tienoille sellaisen iskun, että heikompia hirvittäisi. Minä sekä kettumies että Sonja tuijotettiin suut auki kun Sanna puhisi vielä kiukuissaan saksalaisen maatessa maassa pienessä verilammikossa, irtonaisten hampaiden ollessa nätisti levinneenä pitkin lattiaa.
”Naiseksi lyöt aika lujaa” totesin kunnioittavasti Sannan punastuessa heleästi.
”Jaa… Olen harrastanut itsepuolustuslajeja…”
”Eikö se Jari Pirttimaakin harrastanut itsepuolustusta…” Sanna punastui vielä syvemmin ja sähähti:
”… Se sulle mitään kuulu mitä se harrasti.” Sitten hän viskaisi puukon Mirolle aivan sen näköisenä kuin olisi halunnut suolestaa miehen. ’Mikähän tämä tilanne nyt oli’ kävi mielessäni pikaisesti.
”Mennäänkö?” Sonja kysyi hiljaa ja liikahti ovelle päin.
”Joo” mä tokaisin ja painelin ovelle.
Meidän tilanne alkoi vaikuttaa pahalta. Mun kaunani kettumiestä kohtaan oli täysin unohtunut johtuen iskusta päähän ja muusta yhtä mukavasta. Meidät oli tuotu pieneen betonihuoneeseen sidottuina, siis minut, Miro, ja naiset joihin törmäsimme aiemmin. Nyt istuin metallituolissa kädet toistaiseksi vapaina, mutta yksi vartijoista vilkuili yhä epäluuloisena mua ja musta tuntui, kuin se näkisi suoraa mun lävitseni kädessäni olevan puukon, jonka Miro antoi. Yritin virnuilla viattomana vartijoille, mikä sai jokaisen vieläkin epäluuloisemmaksi.
”Lopeta tuo irvistely tai noi heittää meidät kaikki leijonille” Sanna tokaisi sähisten ja mä mulkaisin naista pahasti.
”Jos mä aiheutan säpinää, hevimies antaa sen Sannalle ja rynnätään tappeluun?”
”Totta munassa” mä tokaisin ja Sannakin nyökytteli pontevasti:
”Miten sä ajattelit vetää huomion mun käsistä pois?”
”NESSSUNDORMAAAAAA UNA FURTTIDA LAGRIIIIIIMAAAAAAAA…” Miro nousi tuolista ja alkoi messuta oopperaa kädet levällään ja mairea hymy naamallaan. Ja se sai jokaisen aseistetun miehen tuijottamaan miestä suu auki. Mä käytin sekasortoa hyväkseni ja nojauduin Sannaan päin katkaistakseni köydet. Hetken päästä nainen oli vapaa ja syöksyi irrottamaan Sonjan köydet.
Sillä välin mä päästin muutaman saksalaisen kärsimyksistään ja Miro seurasi mun esimerkkiä.
”Ulos ja vauhdilla!” kun sotilaat olivat enemmän tai vähemmän taju kankaalla. Tosin yksi miehistä oli vielä tajuissaan ja ahdisteli tyttöjä nurkkaan Miron veitsellä. Olin juuri menossa Miron kanssa apuun kun Sanna kiskaisi miehen suun tienoille sellaisen iskun, että heikompia hirvittäisi. Minä sekä kettumies että Sonja tuijotettiin suut auki kun Sanna puhisi vielä kiukuissaan saksalaisen maatessa maassa pienessä verilammikossa, irtonaisten hampaiden ollessa nätisti levinneenä pitkin lattiaa.
”Naiseksi lyöt aika lujaa” totesin kunnioittavasti Sannan punastuessa heleästi.
”Jaa… Olen harrastanut itsepuolustuslajeja…”
”Eikö se Jari Pirttimaakin harrastanut itsepuolustusta…” Sanna punastui vielä syvemmin ja sähähti:
”… Se sulle mitään kuulu mitä se harrasti.” Sitten hän viskaisi puukon Mirolle aivan sen näköisenä kuin olisi halunnut suolestaa miehen. ’Mikähän tämä tilanne nyt oli’ kävi mielessäni pikaisesti.
”Mennäänkö?” Sonja kysyi hiljaa ja liikahti ovelle päin.
”Joo” mä tokaisin ja painelin ovelle.
5
Miro
Mä olin varma, että se Sanna oli jollain tapaa tuttu. Mun kemian- ja fysiikan opettaja oli ollut Pieksämäen aikaan kyllä mies. Jari Pirttimaa, joka ei ainakaan ollut tehnyt mun eloani helpommaksi Suomeen muuttamisen jälkeen. Mä en mielellään edes ajatellut koko opettajaa, mutta joskus uteliaisuus oli niin helvetinmoinen riesa, että sen olisi voinut ripustaa lähimpään mäntyyn hirtettynä.
”Tunnetsä semmosta kuin Jari Pirttimaa?”
”Olen kyseisen miehen seuraaja Pieksämäen ainoalla yläasteella. Jari vaihtoi kuntaa ja koulua. Ilmeisesti olet entisiä oppilaita?”
”Kauanko sä olet opettanut siellä?”
”Muutaman vuoden.”
”Sini Laakso on hyvä tyyppi vai mitä?”
”Ei sano mitään. Aikaisempia opettajia kenties?”
”Joo…” Ilmeisesti nainen ei tiennyt tai halunnut kertoa mitään. Mitä mitään? Hitostako minä tiesin.
Äkkiä meidät bongattiin ja samat univormupukuiset miehet ryntäsivät esille.
”Täällä!” he huusivat saksaksi ja aiheuttivat pientä sekasortoa meissä neljässä. Mä lähdin juoksemaan ja kuulin muiden seuraavan mun esimerkkiäni. Tosin kukaan näistä ei ollut yhtä nopea, saatikka pystyneet hyppäämään porraskaiteen yli portaiden puoleen väliin ja siitä alas pystyssä pysyen. Monen vuoden parkouraaminen kantaa hedelmää jälleen kerran.
Tosin, se tempaus ei vienyt kuin ojasta allikkoon, sillä portaiden alapäässä mä törmäsin isoon joukkoon aseistautuneita underground-natseja, kuten Sanna asian oli ilmaissut. Mä kuulin muiden pysähtyvän portaiden yläpäähän ilmeisesti ihmetellen miksi mä seisoin kädet ylhäällä tuijotellen ympärilleni.
”Miksi sä pysähdyhyhyhyiit…” Ari tokaisi ja lopetti lauseen lyhyeen saadessaan kiväärinpiipun suoraa nenänsä eteen.
”Voi apua” Sonja vaikersi. ”Sanna, tee sä jotain!”
”Joo, hyvä idea. Mitä jos käskisin sun tukkia suusi?”
Meidät raahattiin johonkin huoneeseen ja sidottiin tuoleihin. Ilmeisesti mut tunnistettiin samaksi, joka auttoi Hevimiehen pakoon, varasti vaatteet ja tuhosi valvontalaitteiston. Joten mulle osoitettiin lievästi kovaääninen syljellä terästetty saarna. Mä tuijottelin miestä tylsistyneenä ja ”vastasin” sille keltiksi. Mä tosiaan osasin sitä, se kun sattui olemaan tavallaan mun toinen äidinkieli. Tai oikeastaan kolmas, jos Suomi laskettiin mukaan. Mutta niin, tosiaan. Mä solvasin miehiä, niiden perheitä ja sukua varmaan viiden sukupolven ajalta, samaan aikaan kuin ne yrittivät saada selville mitä ihmettä mä puhuin. Lopulta mä vaikenin kuin muuri ja tuijotin niitä hyvin, hyvin uhmakkaana. Samalla mä kaivoin housuntaskuista linkkaria.
”Mitä kieltä toi Miro paukuttaa? Kuulostaa joltain muinaissaksalta.” Sanna suhahti Arille ja Sonjalle.
”Ei harmainta hajua” Ari sanoi, ”Mutta osaa täällä muutkin kielillä puhua.” Ari paukutti Espanjaa kun miehet päättivät kuulustella vuorostaan häntä ja jättää mut myöhemmäksi arvoitukseksi.
Myöhempää arvoitusta ei kuitenkaan tullut, kun mä sain kuin sainkin sen linkkarin esille ja aloitin köyden katkomisen. Mä olin varma, että jokainen huoneessa olija huomaisi mitä mä olin tekemässä.
”Mitä sä yrität?” Ari sihahtikin kohta.
”Miltä näyttää?” mä sanoin takaisin, eikä Ari vastannut siihen mitään enää.
”Näyttää siltä, ettei noilla tyypeillä ole hyväntekeväisyys mielessä,” Sanna sanoi.
”Niinpä…” mä mutisin ja sain tavoitteeni suoritettua.
”No niin, kettumies, katko vielä meidänkin köydet.”
”Kerro mulle miten, ilman että nuo huomaa, niin teen sen heti.”
”Leiki kuollutta tai jotain, mistä mä tietäisin…”
”Antakaas kun mä aiheutan vähän hämmenkiä” Sanna sanoi ja potkaisi ämpärin kumoon. Sinä aikana mä sujautin sen veitsen Arille, joka vastaavasti alkoi hyötykäyttää terävää ystäväämme.
”Was machen sie??” kysyi tylynnäköinen saksalaismies Arilta osoittaen hänen käsiään.
”Njet, njet, ingenting…” Ari sönkötti ja lopetti käsiensä liikuttamisen.
”Saitsä?”
”Sain, mutta toi epäilee jotain.”
”Ne tappaa meidät, jos toi veitsi löytyy!” Sonja sanoi ääni vapisten.
”Mitä luulet, hevimies, pärjätäänkö me noille kahdestaan?”
”Onko sulla sinkoa?”
Mä olin varma, että se Sanna oli jollain tapaa tuttu. Mun kemian- ja fysiikan opettaja oli ollut Pieksämäen aikaan kyllä mies. Jari Pirttimaa, joka ei ainakaan ollut tehnyt mun eloani helpommaksi Suomeen muuttamisen jälkeen. Mä en mielellään edes ajatellut koko opettajaa, mutta joskus uteliaisuus oli niin helvetinmoinen riesa, että sen olisi voinut ripustaa lähimpään mäntyyn hirtettynä.
”Tunnetsä semmosta kuin Jari Pirttimaa?”
”Olen kyseisen miehen seuraaja Pieksämäen ainoalla yläasteella. Jari vaihtoi kuntaa ja koulua. Ilmeisesti olet entisiä oppilaita?”
”Kauanko sä olet opettanut siellä?”
”Muutaman vuoden.”
”Sini Laakso on hyvä tyyppi vai mitä?”
”Ei sano mitään. Aikaisempia opettajia kenties?”
”Joo…” Ilmeisesti nainen ei tiennyt tai halunnut kertoa mitään. Mitä mitään? Hitostako minä tiesin.
Äkkiä meidät bongattiin ja samat univormupukuiset miehet ryntäsivät esille.
”Täällä!” he huusivat saksaksi ja aiheuttivat pientä sekasortoa meissä neljässä. Mä lähdin juoksemaan ja kuulin muiden seuraavan mun esimerkkiäni. Tosin kukaan näistä ei ollut yhtä nopea, saatikka pystyneet hyppäämään porraskaiteen yli portaiden puoleen väliin ja siitä alas pystyssä pysyen. Monen vuoden parkouraaminen kantaa hedelmää jälleen kerran.
Tosin, se tempaus ei vienyt kuin ojasta allikkoon, sillä portaiden alapäässä mä törmäsin isoon joukkoon aseistautuneita underground-natseja, kuten Sanna asian oli ilmaissut. Mä kuulin muiden pysähtyvän portaiden yläpäähän ilmeisesti ihmetellen miksi mä seisoin kädet ylhäällä tuijotellen ympärilleni.
”Miksi sä pysähdyhyhyhyiit…” Ari tokaisi ja lopetti lauseen lyhyeen saadessaan kiväärinpiipun suoraa nenänsä eteen.
”Voi apua” Sonja vaikersi. ”Sanna, tee sä jotain!”
”Joo, hyvä idea. Mitä jos käskisin sun tukkia suusi?”
Meidät raahattiin johonkin huoneeseen ja sidottiin tuoleihin. Ilmeisesti mut tunnistettiin samaksi, joka auttoi Hevimiehen pakoon, varasti vaatteet ja tuhosi valvontalaitteiston. Joten mulle osoitettiin lievästi kovaääninen syljellä terästetty saarna. Mä tuijottelin miestä tylsistyneenä ja ”vastasin” sille keltiksi. Mä tosiaan osasin sitä, se kun sattui olemaan tavallaan mun toinen äidinkieli. Tai oikeastaan kolmas, jos Suomi laskettiin mukaan. Mutta niin, tosiaan. Mä solvasin miehiä, niiden perheitä ja sukua varmaan viiden sukupolven ajalta, samaan aikaan kuin ne yrittivät saada selville mitä ihmettä mä puhuin. Lopulta mä vaikenin kuin muuri ja tuijotin niitä hyvin, hyvin uhmakkaana. Samalla mä kaivoin housuntaskuista linkkaria.
”Mitä kieltä toi Miro paukuttaa? Kuulostaa joltain muinaissaksalta.” Sanna suhahti Arille ja Sonjalle.
”Ei harmainta hajua” Ari sanoi, ”Mutta osaa täällä muutkin kielillä puhua.” Ari paukutti Espanjaa kun miehet päättivät kuulustella vuorostaan häntä ja jättää mut myöhemmäksi arvoitukseksi.
Myöhempää arvoitusta ei kuitenkaan tullut, kun mä sain kuin sainkin sen linkkarin esille ja aloitin köyden katkomisen. Mä olin varma, että jokainen huoneessa olija huomaisi mitä mä olin tekemässä.
”Mitä sä yrität?” Ari sihahtikin kohta.
”Miltä näyttää?” mä sanoin takaisin, eikä Ari vastannut siihen mitään enää.
”Näyttää siltä, ettei noilla tyypeillä ole hyväntekeväisyys mielessä,” Sanna sanoi.
”Niinpä…” mä mutisin ja sain tavoitteeni suoritettua.
”No niin, kettumies, katko vielä meidänkin köydet.”
”Kerro mulle miten, ilman että nuo huomaa, niin teen sen heti.”
”Leiki kuollutta tai jotain, mistä mä tietäisin…”
”Antakaas kun mä aiheutan vähän hämmenkiä” Sanna sanoi ja potkaisi ämpärin kumoon. Sinä aikana mä sujautin sen veitsen Arille, joka vastaavasti alkoi hyötykäyttää terävää ystäväämme.
”Was machen sie??” kysyi tylynnäköinen saksalaismies Arilta osoittaen hänen käsiään.
”Njet, njet, ingenting…” Ari sönkötti ja lopetti käsiensä liikuttamisen.
”Saitsä?”
”Sain, mutta toi epäilee jotain.”
”Ne tappaa meidät, jos toi veitsi löytyy!” Sonja sanoi ääni vapisten.
”Mitä luulet, hevimies, pärjätäänkö me noille kahdestaan?”
”Onko sulla sinkoa?”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)