10

Miro

Mä tunsin meneväni paniikkiin. Sonjan kuollut ruumis oli jotain, mitä mä en väsyneenä pitkän päivän jälkeen olisi enää kaivannut. Oikeastaan, en olisi kaivannut sitä, oli tilanne mikä hyvänsä. Mä yritin pakottaa itseni rauhalliseksi, samalla kun kuulin Sannan etäisen äänen. Lähdin vastahakoisesti muiden perään, jättäen Sonjan ruumiin paikoilleen. Mua oksetti.

Ulko-ovi löytyi pienen vaeltelun jälkeen. Jokainen oli hiljaa, avaamatta ovea. Saman tien kuului epämääräinen tukahtunut ääni ja viereisistä portaista kuului huutoa ja kolinaa. Me rynnättiin yhtä aikaa portaisiin, löydettiin noin 25-vuotias nainen makaamassa kuolleena.
”Jesus Christus sentään” Ari totesi kuolemanvakavana.
”Ei, mä en kestä tätä enää” Maarit värisi kiireestä kantapäähän ja hyppäsi suurin piirtein Timon syliin Elinan katsellessa hieman mustasukkaisena. Mä astuin kauemmas ruumiista ja törmäsin pienesti Ariin. Nyt oli sellainen fiilis, että mä halusin vain herätä ja tajuta tämän olevan vain unta. Mitään sellaista ei kuitenkaan tulisi tapahtumaan, eihän?
”Mennään…” Timo sanoi hiljaa ja me lähdettiin isona lössinä kohti ovea, joka me oltiin löydetty. Ari yritti avata ovea, muttei saanut sitä auki. Ovi oli lukossa, lukko ulkopuolella.
”No niinpä tietenkin” Ari mutisi masentuneena.
”Entäs nyt?” Maarit kysyi, ei paljoakaan rauhallisempana kuolleiden näkemisestä.
”Eikö sitä saa murrettua?” mä kysyin.
”Pitäisi löytää joku, millä iskeä sitä ovea” Sanna mietiskeli ja mä huokaisin raskaasti. Samassa ovi kuitenkin avautui ja iso mies astui sisään. Tämä tuijotti meitä, kuin ei olisi ennen nähnyt ihmistä ja ainoastaan Sannalla oli tarpeeksi nopeat refleksit napatakseen ovesta kiinni ennen sen sulkeutumista.

Kun ovi aukeni jälleen enemmän Arin ja mun astuessa ulos, alkoi tulitus. Ilmeisesti saksalaiset eivät osanneet ampua kovinkaan tarkasti, sillä kumpaankaan meistä ei osunut. Pahaksi onneksi ovi vain pamahti takana kiinni ja jostain kuului kirkaisu, jonka mä tulkitsin Maaritiksi. Me lähdettiin juoksemaan ympäri rakennusta ja pitkin tikkaita, jotka johtivat katolle. Tai ainakin välikatolle, kuten saimme huomata. Siellä tosin oli ovi, jota mä yritin epätoivoisesti avata Arin vasta kivutessa puuskuttaen kattotasanteelle.
”Hyvä, että sä ravaat tuota tahtia ihan siltä varalta, jos täällä olisi ollut asenatseja”
”Ei kestä kiittää.” Mä sain tiirikoitua oven auki ja me sukellettiin sisään, missä sai hetken hengähdystauon.


Meiltä kesti hetken aikaa löytää se paikka, mihin muut olivat jääneet.
”Mihin hittoon ne yhdet ovat joutuneet?” mä mutisin puoliääneen.
”Mitä nuo jäljet on?” Ari kysyi ja mä käännyin tuijottamaan maassa olevaa mustaa viivaa, joka johti kulman taakse. Miettien kaikki mahdolliset huijaukset, mitä musta viiva saattaisi aiheuttaa, mä lähdin vastoin kaikkia itsesuojeluvaistoja vastaan kävelemään viivan perässä, joka johti nurkan taakse. Siis tuntemattomaan. Ari seurasi perässä, mistä senkin ilmeistä näki, silläkin oli paha aavistus asiasta.

Viiva oli pitkä. Mutta kun se viimein loppui erään oven eteen, se muodosti nuolen.
”Ei helvetti tuonne uskalla mennä” mä sanoin hiljaa, vaikka mieli tekikin nähdä, mihin nuoli osoitti. Mulla oli fiilis, että se olisi takuuvarma ansa, joskin, jos se olisi Sannan ja kumppaneiden tekemä, mä en uskonut saksalaisten olevan edes niin tyhmiä, että seuraisivat ilmiselvää nuolta.
”Jos tuosta ovesta menee, pää irtoaa. Muistat varmaan Sonjan?” Ari kysyi aiheuttaen tarpeettoman mielikuvan naisesta piikeissä.