11

Ari

Mä ja Miro tuijotimme ovea, johon musta nuoli osoitti. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään avatakseen sitä. Kaksi kuollutta ruumista oli edelleen liian tuoreessa muistissa. Kun en sitten parempaakaan keksinyt, rupesin tarkastelemaan nuolta tarkemmin. Hipaisin kärkeä sormellani, johon jäi musta jälki ja haistoin ainetta.
”Piirustushiiltä?”
”Piirsikö kukaan?”
”En mä ainakaan. Tuntuuko susta, että tuon on tehneet natsit, vaiko muut?”
”En mä tiedä. Mulla oli hiilipaketti kyllä mukana, mut…”
”Jätit sen jollekin natsille tyyliin ’hei, pidätkö tätä mulle’?”
”Aivan. Sille samalle, jonka vaatteet varastin.”
”Aha.” Katselin ovea vielä kiinteämmin, ihan vain siltä varalta, että näkisin yllättäen sen lävitse. Sitten mieleeni juolahti ajatus.
”Avataanko toi ovi ja nakataan jotain nopeasti sisään?”
”Joo. Onko sulla jotain uhraamisen arvoista, vai uhraanko mä jotain?”
”Kokeillaan tätä.” Mä kaivoin olkalaukkuani, jonka kaiken tämän jälkeenkin oli yhä tallella kuin ihmeen kaupalla. Vedin sieltä esiin paketillisen keksejä.
”… Cookies?”
”Mitäpä muutakaan. Sitä paitsi, se on sopivan tunnelmaa keventävää. Paketillinen keksejä ropisemassa lattialle.”
”Kieltämättä. Paketillinen keksejä pelastaa meidät pulasta. Ihan varmasti.” Sen enempää kommentoimatta tartuin kahvasta kiinni. Mitään ei tapahtunut, vastoin odotuksiani. Puristin silmät tiukasti kiinni, raotin ovea hiukan ja viskasin pakkauksen sisälle. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten kuului vihainen huuto:
”DONNERWETTER!! MEIN KOPF!”
”Sakemanneja,” sanoin ja osoitin ovea epämääräisesti.
”Auttakaa meidät helvettiin täältmphf-” kuului sisältä Sannan tukahtunut ääni.
”Me lahjoitettiin niille paketillinen keksejä. Olisiko mehua samaan kasaan? Hei, Sanna! Montako niitä on!?”
”MMFF!”
”Okei, hän ei ole juuri nyt tavattavissa. Mennäänkö sisään?”
”Ilman aseita?”
”Ilman aseita.”
”Mitä turhia. Kokeillaan tuota ovea.” Miro avasi vastapäisen oven. ”Mein Freud!”

Miro rynni sisään saksalaistukikohtaan ja alkoi tainnuttaa vartijoita. Mä seurasin totta kai esimerkkiä. Sitten me nyysittiin pari kivääriä, eikä kukaan tiennyt, kuinka se onnistui.
”Me vain lainataan näitä, öö, wir wollten diesen löhnen ja sitä rataa” Miro huikkasi pöllämystyneelle, vielä tajuissaan olevalle vartijalle. Jonka mä sitten ystävällisesti kolkkasin ennen kuin avasimme toisen huoneen oven.